Porukassa mukana oleminen ja tuntu siitä, että kuuluu ryhmäänsä, on ihmisen perustarve ja hyvinvoinnin kulmakivi. Samankaltaisuus vetää puoleensa. Useimmiten kaveripiirit ja ystävyydet muodostuvat yhden tai useamman yhteisen tekijän ympärille. Ollaan samalla luokalla, asutaan naapureina, pelataan lätkää tai heitetään muuten vain samanlaista läppää. Christina Salmivallin jo 1990-luvulla aloittamat tutkimukset kiusaamisen ryhmädynamiikasta osoittivat pahantapaisuuden olevan yksi eniten lapsia ja nuoria yhdistävistä piirteistä. Jo alakoulussa ykkösluokan pikku pahis löytää tiensä kutosluokan gangsteriporukoihin ja saa mainetta ja ehkä mammonaakin hännystellessään ihailemiaan isompia. Näin tapahtuu suurella todennäköisyydellä, jos muilta tahoilta ei kavereita tai kiitosta tule. Se että tulee hyväksytyksi joukkoon, saa päteä ja kokea me!-tunteen ylittää helposti kaiken muun. Eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Kyseessä on syvälle kaiverrettu eloonjäämisemme edellytys. Jos vaihtoehtona on yksinäisyys tai sen pelko, melkein kaikki valitsevat ennemmin huonon seuran. Miksi muuten kiusattu yhä uudestaan hakeutuu kiusaajiensa seuraan tai miksi puolisonsa pahoinpitelemä rukoilee tätä palaamaan kerta toisensa jälkeen?

 

Mitä tapahtuu tällä hetkellä, kun koulut ovat suurelta osin kiinni? Aikaa on ja koneet käyvät. Niillä pelataan ja tehdään koulutehtäviäkin, mutta myös muuta. Matteus-efekti toimii tässäkin: rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Oppilaat, joille itsenäinen tiedonhaku, omatoimisuus ja heuristiset reflektiot vertaisryhmissä toimivat, kokevat oppimisen iloa ja joukkohurmosta nytkin. He porskuttavat mukavasti ja etenevät. Iso osa oppilaista kuitenkin uinuu ja pienempi osa hukkautuu kokonaan sivuraiteille. Todennäköisesti vielä todennäköisemmin kuin lähikoulumaailmassa olisi käynyt. Nämä sivuraideramit ja -ramonat ovat opettajien ja oppilashuollon tiedossa. Se ei ole kokonaan tiedossa, millaiseen seuraan he hakeutuvat ja mitä vaihtoehtoja tarjoutuu, kun aikaa ja tylsyyttä riittää ja on yksin. Varmuudella he jonkinlaisen ryhmänsä löytävät.

 

Mitä voimme tehdä? Ottaa yhteyttä, ottaa etäryhmämmekin päätavoitteeksi tavoittaa jokainen. Ei lannistuta, jos rami ei vastaa tai ramona ei saavu zoomiin. Soitetaan uudestaan. Mitä sitten, jos joku kurssi ei mene tällä kertaa maaliin, se menee kyllä jatkossa, jos saamme ramin ja ramonan pidettyä mukana. Sanotaan ramille ja ramonalle suoraan, ettei heidän tarvitse nyt osata yhtään mitään tai edes sanoa yhtään mitään. On ääritärkeää, että he pysyvät mukana ihan siksi että ovat ja kuuluvat meidän porukkaan. Eikä meidän porukka olisi meidän porukka ilman heitä.

 

-Lotta Uusitalo

Jätä kommentti